Ihmeellistä, yhdeksäs päivä Mikkelissä enkä ole kuollut tylsyyteen, ahdistukseen, yksityisyyden puutteeseen, velvollisuuksiin tai muihin painostaviin stressitekijöihin. Tosin velvollisuudet Savonlinnassa huutavat taukoamatta pään sisällä olemassa olostaan. Joten vuoden vaihteen jälkeen eikun pakkaamaan, taistelemaan tuista ja muuttoajasta. Paaaljon pelottavia virallisia virastovierailuja ja -puheluita edessä. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa jne...
Miljoona asuntohakemusta, yhteydenottopyyntöä, valkoista valhetta ja infernaalista stressi/ahdistuskohtausta myöhemmin voin tunnustaa, että olen ehkä saanut tänä päivänä aikaan enemmän elämäni eteen kuin moneen viime kuukauteen.Ahdistaa kyllä edelleen. MUTTA. Tällä kertaa, jos vaikka en turruttaisi päätäni jollain aineella, jonka aiheuttama kemikaalinhuuruinen onnen ja keveyden tunne kestää vain hetken ellei ota lisää ja lisää, jolloin joutuu semmoiseen kivaan kierteeseen, että pikkuhiljaa kaikki onkin mennyt päin vittua ja sit vaan herää siitä horroksesta tajuamaan tosiasiat.
Mitä paremmat nousut, sitä pahemmat laskut.
Ehkäpä pidempi aikaisten ratkaisujen tekeminen olisi nyt se mitä tarvitsen. Kunhan vaan uskaltautuisin sitoutua elämään. Ja antaa elämälleni muutakin sisältöä kuin myrkyt ja niiden ympärillä pyörivät päivät. Siksipä ne asuntohakemukset sun muut suuntasinkin kotikaupunkiin.
Mikkeli tekee tällä hetkellä hyvää. Olo on terveellisempi. Vaikkakin tunteet ja olot heilahtaa ääripäästä toiseen päivittäin, sama pää miulla on täälläkin, olen rahaton ja kohta kulissielämäni paljastuu niin oon silti oudolla tavalla onnellinen. Ei tee mieli palata samaan kaavaan, johon jämähdin Savonlinnassa. Aika siellä oli mahtavaa enkä vaihtaisi mitään, mutta nyt haluan ja tarvitsen muutosta. Saattaa jopa tuntua, että olisin valmis moiseen.
Sietämätöntä, kun silti pelkään jo milloin taas ahdistus, epätoivo, luovuttaminen vie voiton. Annetaan elämälle mahdollisuus.
Heli kiittää ja kumartaa. Hyvää uusinta vuotta 2014!
