maanantai 24. marraskuuta 2014

Eteenpäin ja vaikka läpi harmaan kiven, sanoi mummo lumessa


"Nyt ei tarvitse enää säästää, kun on tarpeeksi sekaisin päästään.
Kyllä valtio huolen pitää omistaan."

Vähän kyl ollut laiska olen. Yoda was here woop woop. Nojoo siis en ole jaksanut näpytellä mitään vaikka on tapahtunu yhtä sun toista, isompaa ja suurempaa ja pieniä juttuja. Jänniä ja ei niin kivoja. Nyt vaan on olo semmoinen, et jos en pääse purkamaan edes johonkin niin... Noh, ei teidän tarvitse sitä tietää, että mitä sitten kävisi. Kuitenkin oon poksahtamis -pisteessä enkä edes tiedä mistä tää tarinointi aloittaa. Alusta aloittaminen olisi varmaan ok, don't you think? No mutta kun minen tiiä mis alku on, niin pyydän siis anteeksi tätä teksin pomppimista asiasta aasinkeppiin ja pippeliin.

En ole käynyt koulussa (paitsi suorittaa työturvallisuuskortin viime torstaina. Pääsin läpi uujea), koska käyn työharjottelussa semmoises kivassa talossa, jossa on pukuvuokraamo, juhlien järjestelyy ja kaikkee muuta ihanaa taiteellista (oikeesti en tiiä mitä kaikkee mut niinku _kaikkee_) ja siis pointtina on se, et menetin motivaation koulunkäynnin kanssa niin tästä oon nyt saanu aivan uudenlaista energiaa, hyviä vinkkejä ja motivaatiota kouluunki. Kerrankin miulla kävi tuuri, jonkun töihin/kouluun liittyvän kanssa ja onnistuin hankkiutumaan kaikinpuolin hyvään paikkaan. Ainoo mikä nyt jännittää ja stressaa tuon työharjoittelun suhteen on näyttö. Tutkinnonosa. Mikä nyt olikaan. En oo oikein ikinä ollut hyvä näyttämään osaamistani tuolla tavalla, mut ehkä se jotenkin sumpliutuu.

Sitten on tämä elämä. Huaah, mitä tästä nyt sanois. Viime viikkoina ollut niin paljon mielessä isoja, raskaita asioita... Kuten menneisyys. Savonlinna -elämän aika on ollut ohi jo melkein vuoden ja kaikki on niiiin paljon paremmin nyt. Kokonaisuutena katsottuna ainakin, mut tuntuu etten pääse ikinä eroon näistä.... Hmm.. Mielentiloista. Tai oikeastaan ajatuksista ja muistoista. Ja varsinkinkin kun aika on nyt kullannut muistoja niin ne ajat tuntuu kaipauksilta, seikkailuilta ja semmoisilta, että haluaisin uusia muistoja. Vaikka tiedän (minä tiedän ja myös jotkut teistä) että tarkemmin ajateltuna nuo muistojen uusimiset on viimeinen asia maailmassa, jota miun pitäis kaivata tai edes miettiä. Kävin läpi helvetin ja selvisin siitä elossa ja jopa järjissäni, miksi lähteä uudelleen sille tielle? Nään niitä tapauksia melkein päivittäin, joista tunnistan itseni. Tuntuu pahalta, etten osaa auttaa mitenkään, koska ne ihmiset eivät kuuntele. Ne luulee, et niillä on kaikki hallinnassa, joku oikeutettu syy tehdä sitä tai sit ne ei vaan välitä.

En osaa selittää miksi tunnen näin, mutta se elämä on syöpynyt niin syvälle miuhun, etten tuskin saa ikinä luovuttua siitä osasta itseäni. Eikä minun pakolla tarvitsekkaan, kunhan tiedostan että miun elämä on hyvä näin. Ilman huumeita ja sekavuutta, ilman oman elämän riskipeliä ja paskoja ihmisiä. Taisin ensimmäistä kertaa mainita sen suoraan... Kyllä, olen entinen narkomaani. Hui, tuo vapautti sielun päältä jotain. Ei se oo häpee enää, ei oo ikinä kyllä ollutkaan. Ennemmin oon ylpee siitä, että oon selvinnyt jostain mistä suurin osa ihmisitä ei tiedä vittuakaan. Tai en voi sanoa, että selvinnyt, koska taistelen edelleen. Mut jo se, että oon tässä pisteessä verrattuna siihen mitä olin kun muutin takas tähän käpylään niin..... Oon ylpee. Pakko olla, jos en olis niin ei olis mitään ideaa yrittääkkään.

Onneks on ystäviä ja tukea, en voi sanoa ettei miulla olis ollut kumpaakaan noista. Molempia onnekseni löytyy. Ystävät on tärkeintä ja niiden ymmärrys, jota luojan kiitos miun ystäviltä on löytynyt. Olis aivan kamalaa, jos ne ei pystyis käsittää tai ymmärtämään tai edes yrittäis käsittää mihin kadotin itseni ja mitä käyn läpi. Tietenkään kukaan muu kuin toinen narkkari ei voi ymmärtää täysin miten koen kaiken ja mitä se vaatii, mutta se jo että yrittää ja on tukena niin riittää jo pitkälle. Miks aloin selittää tästä...? Ehkä siksi, että tämä on niitä heikkoja päiviäni eli joina tahdonvoimani on nollissa ja yritän keksiä itselleni syitä sortumiseen. "Mä poltan liikaa tupakkaa ja mua saa aina odottaa.. Heli etkö tiedä, pahat tytöt joutuu helvettiin?" Joo-o Heli Kajoa kajareista...

Naapurit tykkää kun huudatan musiikkia tähän aikaan.. Terveisin: I don't care. Viimeaikoina on tuo parisuhdekkin ollut koetuksella ja on ollut niitä "we have to talk" -hetkiä, jolloin sydän on meinannu pysähtyy kun kuuntelee toisen mietteitä ja ite ei voi kuvitellakkaan samaa. Pelottaa mitä tuleva pitää sisällään, mut en voi antaa pelolle valtaa. Jos annan, niin tuhoan itse oman parisuhteeni. Alan käyttäytymään eri tavalla ja tekemään asioita "varmuuden varalta" ja kaikkea muuta tosi sekavaa. Jotenkin aivot nyrjähtää sijoiltaan. En halua olla semmonen, joka pitää väkisin kiinni rakkaastaan ja kiristää tätä tai jotain muuta vastaavaa, jotta toinen pysyisi siinä vierellä. Hyi helvetti kuulostaa pahalta, mut onneks nyt on hyvä kausi menossa. Tai ainakin tuntuu siltä. Kun tekee enemmän yhdessä parina ja semmosia normaalejakin asioita niin tuntuu taas siltä, että kaikki on okei ja kuulutaan yhteen. Tällein kliseisesti sanottuna, hah.

Mut tosiaan, miä en jaksa enää kirjottaa. Eli en varmaan enään ole poksahtamaisillaankaan, joten palataan astialle jälleen joskus. Plus täs vähän kuvia jee.

Hiidenkirnu 

Työkaverin taidonnäyte, nää on ihania!
Girls night out equals ollaan tietokoneella

Happy kouluselfie

Kahvia ja karkkia koulussa, mhehe

lauantai 6. syyskuuta 2014

Kaamosta ilmassa


Kirjoittelin tän pätkän viikko sitten lauantaina, ladellen vaan asioita, et saisin ne ulos päästä edes jonnekkin...

"Kohta alkaa koulu. Maanantaina. Ihan kuin maanantait ei muutenki olis jo perseestä. Ja kyllä, miua vituttaa nyt vaan suunnattomasti kaikki mahdollinen ja oon jostain syystä helvetin raivoissani. En kykene ajattelemaan mitään edes realistisesti tällä hetkellä (positiivisuudesta puhumattakaan), pessimismi siis huipussaan. Semmone haistakaa kaikki vittu -olo.

Jos oikein kovasti yritän niin saan ehkä oksennettua ulos, että miula oli kyllä hyvä kesä ja oon kiitollinen, et pääsin kouluun ja sain viettää tommosen kesän. Tän jälkeen on paljon kivempaa päästä tekemään jotain hyödyllistä elämällää. Ja siinä oli se positiivisuus, loput voi tunkea lähimpään persereikään poikittain.

Miun on nyt vähän huono miettiä yhtään mitään, koska mietin kaiken negatiivisesti. Esimerkkinä: Olin ensin kirjoittamassa, että oon miettiny onko tää nyt tässä? Miun elämä siis, tämmöstäkö se on ja tulee olemaan? Ei helvetti voi olla. Tähänhän tylsistyy! Tylsyydessään ihminen saattaa tehdä ties mitä typeryyksiä. Eijei, kyllä miä vaan nyt käännän kaiken hyvänkin huonoksi.

Ihanku miä oikeesti haluisin luopua tästä, mitä miula nyt on, mistään hinnasta. Tiedän, että miun pitäis olla onnellinen ja tiedän, että oonkin. Mut joku pato nyt estää miua tuntemasta sitä onnea. Ihankuin päästä olis poistettu se osa, joka kykenee uskomaan, toivomaan ja positiiviseen ajatteluun. Mielialat varmaan tekee temppujaan, ovela tuo minun pää... Heti kun menee turhan hyvin tai oon kerrankin onnellinen niin badabimbadabum enpä oo enää. Valmistusvirhe aivoissa vissiin, et ne palauttaa maan pinnalle astetta raskaammalla voimalla, kun ihminen alkaa näyttää liian tyytyväiseltä elämäänsä, itsevarmalta ja haaveilee jo tulevaisuudestakin hyvillä mielin.

En jaksais näitä ajatuksia ja tätä kaikkea paskaa miun päässä, mut tää on ohimenevää. Eikö niin? Heikompi olis jo menny pilaa elämänsä, mut miä oon jo kokeillu sitä tapaa aiemmin niin saa olla kyl aika hyvät ripulipaskat päässä, että sen virheen meen toistamaan. Vaikka kyllä se mieles käy... Helppo, nopea ja takuuvarmasti toimiva tapa juosta karkuun todellisuutta, omia ajatuksiaan ja vaikeita asioita. Se vaan et... Kun lähtee karkuun niin pitäis pysyäkin sielä karkumatkalla lopun elämäänsä, koska tuo tapa ei oo mikään hyvä elämäntapa pitkällä tähtäimellä. En ehtinyt karata pitkälle, mut sieltä se takas tuleminen oli helvetin paljon vaikeempaa kuin olis ollut kohdata vaan ne vaikeat asiat, sinnitellä ja tajuta, et elämä on vastuuta, velvollisuuksia ja suruja."

Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään. Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää. Mut mä oon vielä täällä.

Tää on ystävän vanha muistutus, nenäliinalle vielä tuherrettu <3 Kyllä, minä jaksan.
Ninni haudattiin tuona päivänä
Nyt voin sanoa, et tuo vitutustaso ei oo enää expert -levelillä, mut se on silti koko ajan olemassa. En osaa reagoida asioihin järjellä tai ajatella positiivisesti. Mistä helvetistä tää sikiää?! Yks syy on kyl tohon apaattisuuteen ja surullisuuteen on se, että meidän melkein 14 vuotta vanha koirarouva Ninni tuli saatettua koirien taivaaseen. Ikävä on ihan jumalaton... Yli puolet miun elämästä se suloinen makkara oli olemassa. Miun ihana, pieni tvelvi. Mut nyt rouvan ei tarvii kärsiä enää ja saapi nukkua rauhassa <3

Ei tää miun lääkitys oo vissiin oikeanlainen, kun paino on noussut itsestään ja mielialat heittelehtii jälleen miten sattuu. Lisäks oon koko ajan väsynyt (tosin nyt kun oon koulussa niin sekin väsyttää oman osansa) mut siis niin. Pitänee puhua sen vaihtamisesta ens juttutuokiolla sairaanhoitajan luona.

Niin joo, oon koulussa totta tosiaan! Hehee, jos nyt sais ne artesaanin paperit. Eka viikko takana, aikaansaatu yksi kappale leikkuulautoja wuhuu. Mut on se kyl iha hieno. Laitan ehkä kuvan siitä myöhemmin. Ehkä. Mitähän muuta miun elämään... No nyt olo on ihan ok, jopa toiveikas. Mut nää rajut ylä- ja alamäet pään sisällä rasittaa aikalailla. Kaipa näillekkii jotain keksii. Voisin taas vaan laittaa kuvia, ku keksi mittää kirjotettavaa.


Käytiin Helsingis, biitsillä oli vähän tuulista


Ainiin saatiin kuvia häistä, mitä käytiin juhlimassa heinäkuussa. Oli upeet kempalot kyllä!

Morsiuskimpun heittoo, en todellakaan ollut ottamassa kiinni


Tää on jotenkii nii LOISTAVA!

Johanneksen kirkko ja hääpari

  
Upea aviopari
 Ajattelin tehdä meiän hauvasta kuvakollaasin, kun löysin vanhoja kuvia. Itkettää edelleen katsella näitä. Lupasin myös tehdä koulussa raudasta ristin rouvan haudalle.

Voi tuota pikkuista
 Ninni, pitkäkarvainen kääpiömäyräkoira. Syntyi 29.01.2011 ja pääsi ikuiseen uneen 28.08.2014.
Lepää rauhassa rakas <3 Ikävä on suunnaton

torstai 14. elokuuta 2014

Naura ja itke

"Älä kato mun historiaa, koska en oo ollu siellä pitkään aikaan. Se kummittelee mun maailmaa, voin kertoo et haluisin sen melkeen vaihtaa."

Taisin jo aiemmin mainita, että kuitenkin tää kesä menee niin nopeaan etten ehdi edes huomata.. Mutta onneksi olen ottanut kuvia, joista huomaan, että onhan sitä tullut tehtyä vaikka mitä. Käytyä tykkimäellä, vietettyy 23v synttäreitä, nähtyä ihmisiä (rakkaita ja ihania) sekä kaikkea muuta pientä ja vielä olisi lomaa kolme viikkoa edessä. Sitten alkaa se paljon pelätty koulu jälleen. Tässä kylässä en olekkaan koulua käynyt sitten vuoden 2008... Huhhuh, jännittää. En tunne ketään, ihan uusi paikka ja kaikkea äääks. Tekee vaan mieli jakaa näitä kuvia, joten tää kirjoitus jää varmaan aika lyhkäiseks. Enjoy!

Ystävän synttäri onnittelut, lähetti vanhan kuvan <3

Parties over


Joo pelasin biitsiä.. huonosti.
 Ainiin uskaltauduin käymään Savonlinnassakin. Hurrjaa. Oli kivaa olla sielä pitkästä aikaa ja nähdä paria ihmistä, joita oli ollut ikävä. Hyvä reissu, sen voisi jopa uusia joskus.. Vielä olisi muutamia tyyppejä, joita voisi nähdä joita oon kaivannut. Syssymmällä mayybe.

Tyttöjen herkkuhetki ja leffaa, nomsnoms

Path to heaven


Happy as fuck and shitting rainbows

Ostin uudet lasit.. onx nää ne lasit?

Hurjan hullu sumu oli



Ystävän mummolassa vietetty aikaa




Laituri ja saari
Käytiin korkealla!

Jurassic Rokin ilotulituksia kesäteatterilta

Puspus <3