torstai 4. helmikuuta 2016

Kun tarpeeksi sekaisin päästään

Mulla onni on
Ompa sairas olo... Siis oon ihan kipeenäkin ollu nyt pari päivää (joku tauti iskeny, et kun yskin niin tuntuu kuin keuhkot yrittäis runnoo rintakehästä läpi), mut tuon lisäks henkisesti oon loppu. Tuntuu, et haluisin hakata päätä betoniseinään. En osaa olla paikoillaan, en pysty tekemään mitään, levottomuutta ja ahdistaa. Ihan kuin ois jatkuvassa hälytystilassa tai paniikkikohtauksen alkamisvaiheessa. Oon hätääntyny ja syvällä jossain pimeässä. En tiiä miten kuvailla tätä paremmin.

Aamuja vai iltoja, sama se. Kaikki on vaikeita, eläminen on vaikeeta. Tänään on huonompi päivä. En löydä tarkoitusta hengittämiselle. Oon niiiin sekaisin päästäni etten luota enää omaan arviointikykyyni. Tekee mieli hakeutua hoitoon. Esimerkiksi katkolle, mut en haluu kuulla niitä "Me niin tiedettiin, et kyl sä sinne joskus viel joudut lähtee" -ajatuksia, joita kuvittelen ihmisten ajattelevan miusta sitten. Pakko myöntää, et naurattaa ehkä piiikkasen ajatella "mikä maine sillon muka menis?" Mitä vitun väliä :D

"Katkolle menee narkkarit
"

Obviciously, they did not.

"Tahtoisin taivaalle lennähtää, mut selästä siivet puuttuu. Varjot jo puistoihin ennättää ja lauluni tuuleksi muuttuu
"


Lasku vai nousu?
Siis sen faktan lisäks, et mulla on mun maailman paras, ihanin, vahvin ja mahtavin mies niin se on viel nörtti. Se sai mun ikiaikaisen ja kuluneen pleikka ykköselle tarkotetun Crash Bandicoot ykkösen toimii tällä läppärillä <3 Ah, heihei real life (kunhan ryömin täältä pohjalta vähän ylemmäs, et pääsen edes siihen real lifeen) JA kunhan saan näppäimet haltuun t. ei-nörtti.
! ! !
Ois helppoo vastata kokemaansa vihaan vihalla tai laittaa paha kiertää kun itellä on paha olla. Mä teen sitä, mut en tarkoituksella. En haluais kellekkään (edes niille eräille tietyille, joita kiroan helvettiin sekä ikuiseen kadotukseen) levittää mun pahaa oloa tieten tahtoen. Saatan vaan nyt olla niin täynnä, et kuppi voi mennä nurin pienestäkin asiasta. Anteeksi jo etukäteen.

Been there, done that. Se on sun mieli, joka on se julma maailma.

Pitäis ottaa Elsistä mallia... Joissain asioissa. Ei esim. syömisessä, koska se pikkuinen rakkauspakkaus ei oo enää niin pikkuinen. Mut tuo, et ruokaa ja löhöömistä plus välillä vähän jotain jännää kuten ulkoiluetki tai leikkihepuli, niin se on jotain mitä vois soveltaa itellee. Jotenkin. Elsi on kyl tän perheen silmäterä ja asunnon kuningatar. Vaikka miten huonosti menis niin hänestä on pidetään huolta. Oikeestaan tän perheen jokainen jäsen tekee jokaisen sen jäsenen eteen kaikkensa. Jos ei muuta nii meillä on vahva kissa ainakin pitämässä meidät olemassa. Ja poissa sängystä.
Ota mallia tästä
Autoin ystävää kun olin kerran kunnon maailman pelastusfiiliksellä. Ite oon ollut täysin samassa tilanteessa, tosin mulla ne maksuhäiriöt tuli ja luottotiedot meni. Oon velkaa yhteensä jotain 20-30 tonnia eri paikkoihin. Aiiiiniin ja sit oli se opintolaina -11 000€. Mulle tulee edelleen tiedoksiantoja, että tämä tai tämä saatava on siirtynyt ulosottoon. Velkaneuvoja käski antaa olla niin kauan kunnes mulla on oikeita tuloja (tässä kohtaa epätoivoista huutonaurua, niin että milloinkohan se tulee tapahtuu kun on tää asenneongelma) kunnes alan selvittelee ja sopimaa takaisin maksamisia. Anyway anyhow, pointti oli se, et toivon auttaaneeni sen verran, et ystävä saa hoidettuu asiansa niin ettei menetä niitä luottotietojaan.
Well.. You can still make a fire of those in case your electricity shuts down
Ja sitten on niitä päiviä kun ei vois vittuakaan kiinnostaa ja silti näyttää kaikille se ettei kiinnosta vittuakaan haistattamalla vitut kaikelle/kaikille. Asenneongelmainen, äkkipikainen, lusmu ja itsensä kanssa taisteleva (ja itseään toistava) narkomaani on vaikea ihminen ympäristössä. Harvat semmosia jaksaa pitää ympärillään. Luojan kiitos niistä harvoista.
Jotkut leffat voi pelastaa päiviä.
Mut ei pelastanu nyt henkiä.. Taas yks tuttu nuori on kuollut, nyt on lähteny liian monta kaveria/tuttua ja yksi ystävä viimeisen vuoden sisällä. Pelottaa milloin tulee seuraava ja kuka se on. Sekavia tunteita.



Aiemmin otsikoin erään tekstin sanalla jakomielitautinen. Se ei oo kepeästi käytettävä sana, olis pitäny käyttää ennemmin sanaa jakomielitautinen olo. Ja sellainen on tämän hetkisellä kirjoittajallanne. "Sellainen, jossa henkilö on samasta asiasta kahta eri mieltä samaan aikaan". Mä en oo aiemmin tajunnu... Mulla on ollu aikalailla aina vaikeiden asioiden kanssa ongelma, jolloin musta tuntuu, että mut revitään kahtia. Kuin miussa olisi kaks ihmistä tappelee keskenää.
The meeting of two personalities is like the contact of two chemical substances: if there is any reaction, both are transformed -Carl Jung
Parani hieman olo tästä avautumisesta ja kyllähä tässä tuli kirjoitettua pitkään. Musiikki myös vaikuttaa muhun paljon. Hyvin paljon. Saan usein biiseistä voimaa, lohtua ja joskus melkein mitä vaan tarviinkaa.

“According to Greek mythology, humans were originally created with four arms, four legs and a head with two faces. Fearing their power, Zeus split them into two separate parts, condemning them to spend their lives in search of their other halves.”
Juju - Onnelliseksi

Muksuille iltasatuja
Makkaris ei oo tabuja
Aamupalaksi munaa ja papuja
Kokkaan nakuna

Sun takii mä oon duunis raksal
Meil on telepaattinen yhteys eli WhatsApp
Sen lisäks sul on kaunis vatsa

Saunassa pesen sun selän
Ja nautit miten mä vedän
Ja mä nautin siit et sä nautit
Oo, hyvänlaatunen tauti

Kun katon sun kasvoi ja tukkaa
Pähkinärouhe ja maitosuklaa
Oot luomuna parasta
Oi aito suklaa

Mikä tekee sut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Onnelliseksi

Mikä tekee sut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Onnelliseksi

Vien pyykit ja tiskaan
Hieron sun kipeetä niskaa
Oon roskakori mihin voit
Vaan huoletta huolesi viskaa

Jos sullon sellanen olo et
Haluisit vaan et maailman ääriin lymyilemään
Tehtävä suoritettu
Ku saan sut hymyilemään

Mun ainoo tehtävä
Jos sun on mentävä, sun on mentävä
Kutsu mut vierees
Niin oon heti paikalle lentävä

Oon aina siel mis sinäki
Jos tahdot niin
Otetaan muksut mukaan
Ja lennetään yhdessä keväällä pariisiin

Mikä tekee sut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Onnelliseksi

Mikä tekee sut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Onnelliseksi

Pariisista Roomaan
Sun kaa voin hypätä alas parvekkeelta
Ja päätyä koomaan, koomaan
Oon hullu ja haluun olla sun kaa

Haluuksä olla hullu mun kaa
Oon hullu ja haluun olla sun kaa
Haluuksä olla hullu mun kaa

Mikä tekee sut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Onnelliseksi

Mikä tekee sut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Tekee mut onnelliseksi
Onnelliseksi
Onnelliseksi
Onnelliseksi
Onnelliseksi

Paluu tulevaisuuteen

Kävin korjailee vanhoja tekstejä (kun niissä oli/on fontit ja kuvat vähä vituillaan) ja lukemassa niitä jälleen, sit vahingossa julkaisin ton alaalla olevan jotenkin uudelleen enkä saa sitä enää sinne oikeaan aikaan takas. Mut sattumalta (ylläripylläri) siinäkin oon miettiny samoja asioita mitä nyt. Ja kyllä, mietin usein mikä miussa on vikana. Eletään outoja aikoja.

Lisäks itkin jälleen silmät päästäni Miumiun ja Muskan sekä Tiukun ja Mimin muistoista.

Tää on ajalta elokuu 2013:


tykkään helvetisti niistä nousuista, mut laskut on perseestä


Huomannut tuon lauseen olevan totisinta totta muussakin yhteydessä kuin lentokoneella matkustamisessa. Toinen kuukaus ilman mielipidelääkkeitäni alkoi.. (suosittelen syvästi lopettamaan vahvan, pitkäaikaisen lääkityksen juuri sillä väärällä tavalla: kuin seinään) No, eipä tarvitse turhia nappeja napsia ja vieroitusoireiden pahimman vaiheen jälkeen osaa jo ehkä nauttia siitä, että tuntee taas. Tuntee kaiken ja ne huiput ja syvänteet löytyy jälleen. Mut... onko tää nyt sit tässä? Jaa-a.

Jumalauta miulla on ikävä Muskaa.
Heinäkuun loppu oli hieno: Hermoromahdus ja pari päivää myöhemmin hieman hajottavampi romahdus (seuraavana päivänä synttärit, jee....) että joo, miä lähin Mikkeliin kotia. Vihdoin.

Savonlinnassa vietettiin Pyhän Olavinpäivää ja minä ajoin Mikkeliin piiloon.
"Millon tuut takas?" "ööö... MOIKKA!"

Kyl miä luulin, etten jaksais siellä pitkään. Olin kuitenkin liimaantunu tälle kadulle aika hyvin. Mut hermot, pää, keho, mieli.. kaikki miussa halus pois, piiloon, pakoon, levätä. harmi vaan ettei omaa päätään pääse oikein pakoon. No, viikon siellä olin, lojuin uuden leluni kanssa sohvalla (sain tabletin, jee) ja söin ja söin ja söin ja söin... Teki gutaa.

Sitten hieman sekavissa fiiliksissä takaisin. Hups.

Pari viime viikkoa on ollu aika ihmeellisiä. Enkä tiiä onks niillä siis mitään suurempaa merkitystä loppujen lopuks, mut ainakin ne herätti miua hieman.. kai? En tiiä meenkö lupailemaan liikoja. Ja nimenomaan itselleni en halua luvata oikein mitään nykyään, koska en jaksa enää pettyä, hävetä. Yks pahimmista on myös kuulla läheisiltään täysin samaa saarnaa mitä hokee itselleen joka vitun päivä, kyllä minä jumalauta tiedän. Mutta tosiaan... En oo ihan varma, mut taisin kans käyä psyykkeeni tuolla puolen tuossa pariin otteeseen. Tai siis sykkoosissaha me kaikki täälä ollaan. Hurrja paikka, ainakin miule. Opinkohan miä mistään oikeesti mitään? Tuleekohan miusta ikinä mitään? Oonko miä tällä hetkellä yhtään mitään? Onko tää nyt vaan yks näitä paljon nähtyjä uusia alkuja tai yrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan jo etukäteen? Miä en voi tietää ellen uskalla törkeesti mennä vaan ja kokeilla. Sittehä sen näkee saako pettyä itteensä ja aiheuttaa turhaa vaivaa kaikille jälleen ja jääkö mätänemään.
Pelottaa vaan yrittää.


Kävin vaa'alla. Se näytti, jotain semmosta mitä se ei oo näyttäny ainakaan viiteen kuukauteen. Paino ei ollu tippunu. Helpottavaa, etten ainakaan ihan vielä kuihdu pois. Joka ikinen kerta ( tästä oon saattanut hieman valehdella ystävälle tai parille, koska totuus aiheuttaa vaan... paskaa) aiemmin kun oon vaa'alle astunu tuona aikana, niin se on näyttäny vähempää kuin aiemmin. Miä oikeesti syön. Ainakin neljänä päivänä viikosta. Ja syön muuten nytkin! Kana-fetasalaattia nomnom kelpais varmaa teillekki, mut ette saa. Eikä tääkää pien painonpudotusvahinko olis mikää ongelma ellei minuu vituttais kuulla sitä: "Heliii... siä oot taas laihtunu, mikset siä syö, NYT SYÖT" ....minähän rakastan ruokaa.


Tänään soitin vihdoin virallisia puheluita ja kävin hoitaa asioita hieman eteenpäin. Kappas vaan, eipä ahdista niin paljoa tänään. Stressaa joo, mut ei ahdista. Niin paljoa. Kiitos sen, että minuu hieman potkittiin ylös suosta niin.... Maanantaina olis tarkoitus, että tästä tytöstä tulis taas virallisesti opiskelija! Miä haluun ne miun valmistujaiset. Tahdon valmistua. Ainoa asia, joka minuu estää on minä ite. Naurettavaa... Mutta totta. Voipi olla piiiiikkasen vaikee päästä rytmiin kiinni ja erottaa arkipäivä viikonlopusta.. Taino erottaa päivä yöstä ihan ensimmäisenä ehehehhee..hee...

Pitää muistella miten elämä meni ennen kuin... alko menemää päin vittua. Mut eiköhän se tästä. vittu miä inhoon tuota kliseetä. Anyway, palaan asiaan sitten sitten sitten niin. Niin. Kun on jotain sisältöö elämässa. Hei, huomaaks kukaan et nyt en jaksa enää todellakaa avautua elämästäni tai keskittyä tähän? Teitähän siis alunperinkin kiinnosti ku kilo paskaa, eiks vaa. Noei. Maniasta depressioon ja toisin päin ja päin toisin ja kerran vielä. Miusta tuli nyt liian suuruuden hullu haaveilija, et lähen suurentelee maailmaa ja ihmisiä tällä voimalla! Palaan astialle.

ADIOS AMIGOS

Ja nykyhetki:
Oppiiko Heli mitään virheistään? Oppii, mutta miten paljon ja miten kauan virhe pitää toistaa tai miten kauan oppimisessa kestää on suhteellista. Siis elämä on kyl hämmentävää. Katotaan mitä huominen tuo tullessaan. En tiedä onko mulla mitään odotettavaa huomiselta.. tai edes elämältä. On ollut vähän syvät ja synkät vedet tänään.


sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Looking for an EXIT - sign

Mä oon taas paniikissa. Miks mennä sinne (kouluun) kun mua ei kiinnosta koska en osaa enkä enää aio kuin vain sinnitellä, jotta saan ne paprut. Illat tuntuu olevan samalla pahin aika vuorokaudesta kuin myös lohdullisin... Ainakin pääsen uneen (napeilla mut who cares) ja pois hetkeks. Ei oo mitenkään itseään auttavaa ahdistua kuollakseen illalla siitä, että seuraavana aamuna joutuu menemään kouluun. MUTTA jos jotain hyvää niin herääminen aikasin ei oo edes brutaalia nykyisin. Mut se koulu, en tiedä miten pukea sanoiks tää tunne. Ja se on jo aika paljon multa etten tiiä miten valittaa...

Huomasin, että olin aiemmissa teksteissäni öö.. 2013 syksyllä  (?) pohdiskellu samoja ajatuksia. Ainoo vaan et nyt kyl ope tietää miun tilanteesta jotain, joten ei tarvii pelko perseessä olla. Ja niin myös se "ongelma", että kukaan kysyisi minulta mitään on täysin mitätöity. En kuulu tuonne ja kaikki tietää sen. Tässäpä ne aiemmat mietteet:

"Entäs sitten maanantai? Jännittää jo niin maan perkeleesti, että feilaan tuon koulun aloittamisen... Että kaikki, joiden mielipideillä ei ole vittujakaan väliä, tuijottaa ja supisee. Että opettajat ja oppilaat esittää liian vaikeita kysymyksiä siitä missä oon ollu, mitä tehny ja aaargh. Miks ees mietin tämmöstä? Jumalauta naurettavaa itsensä piinaamista ja turhanpäiväistä paskaa! Miähä vaan meen sinne ja saan ruokaa joka päivä ja teen mitä sanotaan ja valmistun. That's it. Miä haluun ne miun valmistujaiset. Tahdon valmistua. Ainoa asia, joka minuu estää on minä ite. Naurettavaa... Mutta totta. "

Neljä vitun kuukautta, tätä mä en saa ryssiä.
Hyvää yötä ihmiset, huomenna lasken sekunteja.

torstai 28. tammikuuta 2016

Kuvaoksennus

Yritä olla selvinpäin ja oo positiivinen niinkun sun c-hessu testi. Mulla on paljon kysymyksiä elämältä ja mulla oli suunnitelmiakin, mut ne on nyt hukassa. Ootan vähän jotain niinku heräämistä. Et se voima (mikä ennen oli aine, jonka avulla jaksoin toimia) palais takais. Eikä tarvis kemikaaleja pitää psyykettä kasassa, joka nyt tuntuu rakoilevan. Big time. Nyt niitä kemikaaleja ei siel pääs enää oo. Niin oon ihan kujalla. Ne anto aina omat vastauksensa: Kyl kaikki hoituu, ota vähä tosta niin unohdat taas hetkeks kaiken, huomenna sitten. Mä kaipaan niin sitä nyt, hetken taukoo, et mun ajatukset selviäis. Mä kaipaan siis ainetta. Yhtä ainoota. Mut sittenhän tää kaikki alkais alusta?

Mulle olis liian helppoa ja nopeeta saada helpotusta, se olis siinä, pääsisin tuskastani, mut kenen vuoksi mä en sitä tee? Jos tekisin sen nyt, menettäisinkö kaiken mitä tähän mennessä oon saanu aikaan? Menettäisinkö mä ihmisisen, josta välitän yli kaiken, jos tekisin sille tän nyt kun me molemmat ollaan kärsitty niin paljon. Mun aivot toimii liikaa. MÄ TAHDON POIS. Mä en kohta jaksa tapella enää itteni kanssa, mulla loppuu voimat ja niin loppuu avokatkokin. Mun usko siihen, et tulisin olemaan onnellinen sekä jaksamaan tekemää asioita ilman mitään kemikaalia on tosi hatara. Ehkä koska oon unohtanut millaista se oli. Ennen aineita. Mut mä roikun kiinni siin ajatukses kynsin ja hampain.

Oiskohan tos kehos kaks ihmistä. Tuntuu ahtaalta.
Oksensin tän ekana tähän
Sinivuori oli jotain upeaa
-20c mut yö oli silti ihan nice
Elsi the Queen
Tui
Kyllä oon löytäny uuden jutunki
Tää oli mun uuden vuoden paras kuva niistä sadasta
Oonko vähän laiska? Aahahaahaahhaa...