Mä oon taas paniikissa. Miks mennä sinne (kouluun) kun mua ei kiinnosta koska en osaa enkä enää aio kuin vain sinnitellä, jotta saan ne paprut. Illat tuntuu olevan samalla pahin aika vuorokaudesta kuin myös lohdullisin... Ainakin pääsen uneen (napeilla mut who cares) ja pois hetkeks. Ei oo mitenkään itseään auttavaa ahdistua kuollakseen illalla siitä, että seuraavana aamuna joutuu menemään kouluun. MUTTA jos jotain hyvää niin herääminen aikasin ei oo edes brutaalia nykyisin. Mut se koulu, en tiedä miten pukea sanoiks tää tunne. Ja se on jo aika paljon multa etten tiiä miten valittaa...
Huomasin, että olin aiemmissa teksteissäni öö.. 2013 syksyllä (?) pohdiskellu samoja ajatuksia. Ainoo vaan et nyt kyl ope tietää miun tilanteesta jotain, joten ei tarvii pelko perseessä olla. Ja niin myös se "ongelma", että kukaan kysyisi minulta mitään on täysin mitätöity. En kuulu tuonne ja kaikki tietää sen. Tässäpä ne aiemmat mietteet:
"Entäs sitten maanantai? Jännittää jo niin maan perkeleesti, että feilaan tuon koulun aloittamisen... Että kaikki, joiden mielipideillä ei ole vittujakaan väliä, tuijottaa ja supisee. Että opettajat ja oppilaat esittää liian vaikeita kysymyksiä siitä missä oon ollu, mitä tehny ja aaargh. Miks ees mietin tämmöstä? Jumalauta naurettavaa itsensä piinaamista ja turhanpäiväistä paskaa! Miähä vaan meen sinne ja saan ruokaa joka päivä ja teen mitä sanotaan ja valmistun. That's it. Miä haluun ne miun valmistujaiset. Tahdon valmistua. Ainoa asia, joka minuu estää on minä ite. Naurettavaa... Mutta totta. "
Neljä vitun kuukautta, tätä mä en saa ryssiä.
Hyvää yötä ihmiset, huomenna lasken sekunteja.
