"Nyt ei tarvitse enää säästää, kun on tarpeeksi sekaisin päästään.
Kyllä valtio huolen pitää omistaan."
Vähän kyl ollut laiska olen. Yoda was here woop woop. Nojoo siis en ole jaksanut näpytellä mitään vaikka on tapahtunu yhtä sun toista, isompaa ja suurempaa ja pieniä juttuja. Jänniä ja ei niin kivoja. Nyt vaan on olo semmoinen, et jos en pääse purkamaan edes johonkin niin... Noh, ei teidän tarvitse sitä tietää, että mitä sitten kävisi. Kuitenkin oon poksahtamis -pisteessä enkä edes tiedä mistä tää tarinointi aloittaa. Alusta aloittaminen olisi varmaan ok, don't you think? No mutta kun minen tiiä mis alku on, niin pyydän siis anteeksi tätä teksin pomppimista asiasta aasinkeppiin ja pippeliin.
En ole käynyt koulussa (paitsi suorittaa työturvallisuuskortin viime torstaina. Pääsin läpi uujea), koska käyn työharjottelussa semmoises kivassa talossa, jossa on pukuvuokraamo, juhlien järjestelyy ja kaikkee muuta ihanaa taiteellista (oikeesti en tiiä mitä kaikkee mut niinku _kaikkee_) ja siis pointtina on se, et menetin motivaation koulunkäynnin kanssa niin tästä oon nyt saanu aivan uudenlaista energiaa, hyviä vinkkejä ja motivaatiota kouluunki. Kerrankin miulla kävi tuuri, jonkun töihin/kouluun liittyvän kanssa ja onnistuin hankkiutumaan kaikinpuolin hyvään paikkaan. Ainoo mikä nyt jännittää ja stressaa tuon työharjoittelun suhteen on näyttö. Tutkinnonosa. Mikä nyt olikaan. En oo oikein ikinä ollut hyvä näyttämään osaamistani tuolla tavalla, mut ehkä se jotenkin sumpliutuu.
Sitten on tämä elämä. Huaah, mitä tästä nyt sanois. Viime viikkoina ollut niin paljon mielessä isoja, raskaita asioita... Kuten menneisyys. Savonlinna -elämän aika on ollut ohi jo melkein vuoden ja kaikki on niiiin paljon paremmin nyt. Kokonaisuutena katsottuna ainakin, mut tuntuu etten pääse ikinä eroon näistä.... Hmm.. Mielentiloista. Tai oikeastaan ajatuksista ja muistoista. Ja varsinkinkin kun aika on nyt kullannut muistoja niin ne ajat tuntuu kaipauksilta, seikkailuilta ja semmoisilta, että haluaisin uusia muistoja. Vaikka tiedän (minä tiedän ja myös jotkut teistä) että tarkemmin ajateltuna nuo muistojen uusimiset on viimeinen asia maailmassa, jota miun pitäis kaivata tai edes miettiä. Kävin läpi helvetin ja selvisin siitä elossa ja jopa järjissäni, miksi lähteä uudelleen sille tielle? Nään niitä tapauksia melkein päivittäin, joista tunnistan itseni. Tuntuu pahalta, etten osaa auttaa mitenkään, koska ne ihmiset eivät kuuntele. Ne luulee, et niillä on kaikki hallinnassa, joku oikeutettu syy tehdä sitä tai sit ne ei vaan välitä.
En osaa selittää miksi tunnen näin, mutta se elämä on syöpynyt niin syvälle miuhun, etten tuskin saa ikinä luovuttua siitä osasta itseäni. Eikä minun pakolla tarvitsekkaan, kunhan tiedostan että miun elämä on hyvä näin. Ilman asioita mitkä hallitsee ja pyörittää sun elämää ja sekavuutta, ilman oman elämän riskipeliä ja paskoja ihmisiä. Ei se oo häpee enää myöntää sitä, ei oo ikinä kyllä ollutkaan. Ennemmin oon ylpee siitä, että oon selvinnyt jostain mistä suurin osa ihmisitä ei tiedä vittuakaan. Tai en voi sanoa, että selvinnyt, koska taistelen edelleen. Mut jo se, että oon tässä pisteessä verrattuna siihen mitä olin kun muutin takas tähän käpylään niin..... Oon ylpee. Pakko olla, jos en olis niin ei olis mitään ideaa yrittääkkään.
Onneks on ystäviä ja tukea, en voi sanoa ettei miulla olis ollut kumpaakaan noista. Molempia onnekseni löytyy. Ystävät on tärkeintä ja niiden ymmärrys, jota luojan kiitos miun ystäviltä on löytynyt. Olis aivan kamalaa, jos ne ei pystyis käsittää tai ymmärtämään tai edes yrittäis käsittää mihin kadotin itseni ja mitä käyn läpi. Tietenkään kukaan muu kuin toinen samanmoinen ei voi ymmärtää täysin miten koen kaiken ja mitä se vaatii, mutta se jo että yrittää ja on tukena niin riittää jo pitkälle. Miks aloin selittää tästä...? Ehkä siksi, että tämä on niitä heikkoja päiviäni eli joina tahdonvoimani on nollissa ja yritän keksiä itselleni syitä paskaan. "Mä poltan liikaa tupakkaa ja mua saa aina odottaa.. Heli etkö tiedä, pahat tytöt joutuu helvettiin?" Joo-o Heli Kajoa kajareista...
Naapurit tykkää kun huudatan musiikkia tähän aikaan.. Terveisin: I don't care. Viimeaikoina on tuo parisuhdekkin ollut koetuksella ja on ollut niitä "we have to talk" -hetkiä, jolloin sydän on meinannu pysähtyy kun kuuntelee toisen mietteitä ja ite ei voi kuvitellakkaan samaa. Pelottaa mitä tuleva pitää sisällään, mut en voi antaa pelolle valtaa. Jos annan, niin tuhoan itse oman parisuhteeni. Alan käyttäytymään eri tavalla ja tekemään asioita "varmuuden varalta" ja kaikkea muuta tosi sekavaa. Jotenkin aivot nyrjähtää sijoiltaan. En halua olla semmonen, joka pitää väkisin kiinni rakkaastaan ja kiristää tätä tai jotain muuta vastaavaa, jotta toinen pysyisi siinä vierellä. Hyi helvetti kuulostaa pahalta, mut onneks nyt on hyvä kausi menossa. Tai ainakin tuntuu siltä. Kun tekee enemmän yhdessä parina ja semmosia normaalejakin asioita niin tuntuu taas siltä, että kaikki on okei ja kuulutaan yhteen. Tällein kliseisesti sanottuna, hah.
Mut tosiaan, miä en jaksa enää kirjottaa. Eli en varmaan enään ole poksahtamaisillaankaan, joten palataan astialle jälleen joskus. Plus täs vähän kuvia jee.
 | |
| Hiidenkirnu |
 | |
| Työkaverin taidonnäyte, nää on ihania! |
 |
| Girls night out equals ollaan tietokoneella |
 |
| Happy kouluselfie |
 | |
| Kahvia ja karkkia koulussa, mhehe |