JAKOMIELITAUTINEN

"Sori ku duunaan tän jutun mist sä et diggaa

Haluun viel tän yhen kerran neulan saranaan tikkaa

Älä dumaa mua, älä kysy miksi

Uus elämä alkaa, tää on viimene fiksi"

Ymmärtääkseen itseään ja tulevaisuuttaan täytyy ymmärtää menneisyytensä ja olla sinut sen kanssa ennenkuin pystyy jatkaa. Mä en just nyt jaksa nousta, et jos vaan sais olla hetken pohjalla. Kyl mä täältä ylös pääsen, toivon ainakin. Ja vaikka mun tulevaisuus katos mun nenän edestä yht äkkiä niin eihän se sitä tarkoita ettei sitä olis olemassakaan enää?

Mulla se menneisyys palaa kummittelemaan muodossa jos toisessa. Mulla on keskeneräisiä asioita sen kanssa. Se on vähän niinku vanha parisuhde, josta ei oikein osaa päästää irti. Tai kuin salasuhde. Houkutteleva, viettelevä ja jännittävä. Valehtelisin, jotta pääsisin näkemään sitä, koska silloin on niin sen pauloissa ettei tajua miten kaikki muut sulle oikeasti tärkeät asiat on menettäny merkityksensä. Niin kauan kuin tää on/off jatkuu niin mä en pääse eteenpäin ja laitan sekä itteni että muut kärsimään kerta toisensa jälkeen. Mun hyvinvointisuoni huutelee haudan takaa.

Vanhat tavat istuu tiukassa, joku joskus sanoi.

"I found the secret, the key to the vault

We walked in darkness, kept hittin' the walls

I took the time to feel the door

I found the secret, the key to it all"

Mitenhä monta kertaa mä oon joutunu tekemää realitycheckin ja aloittaa alusta... "Joo mut nyt aion onnistua, tää ei voi jatkuu tällein, se on kaikki tai ei mitään". Kyllästyttää hokea noita samoja kliseitä. Tottahan noi on, mut ei ne mitää oo muuttanu vaikka ne ääneen on sanonu. Niitä hokee koko ajan itellee ja kaikki ympärilläkin. Jättäkää mut vittu rauhaan. Tai siis älkää, en mä yksin halua jäädä.

Ehkä mä en vaan enää oo niitä "high on life" -tyyppejä, jos ikinä oon ollutkaan. En oo varma haluanko edes olla, vitut, mä en edes tiedä mitkä sukat haluan laittaa jalkaan aamulla. Tää on jotenkin niin hullunkurista, että mulla on aika paljon kaikkea mitä ihminen voi toivoo... Mut mun pää ei suostu olemaan samaa mieltä. On niin helvetin paha olla ja pää on ihan sekaisin, enkä tällä kertaa oo vielä ainakaan langennut turvalliseen, ihanaan, turtumukseeni. Ootan vaan päivien kuluvan ja tän olon, himon langeta, katoavan. Päivä kerrallaan, ryömien niitä päiviä läpi, niin se aika kuluu.

Onpahan paljon valitusta... En ees jaksanu laittaa tähän mitään kuvia mun huipusta joulusta, uudesta vuodesta jne. 

Et hienoo vuotta 2016 vaan.