Paluu tulevaisuuteen

Kävin korjailee vanhoja tekstejä (kun niissä oli/on fontit ja kuvat vähä vituillaan) ja lukemassa niitä jälleen, sit vahingossa julkaisin ton alaalla olevan jotenkin uudelleen enkä saa sitä enää sinne oikeaan aikaan takas. Mut sattumalta (ylläripylläri) siinäkin oon miettiny samoja asioita mitä nyt. Ja kyllä, mietin usein mikä miussa on vikana. Eletään outoja aikoja.

Lisäks itkin jälleen silmät päästäni Miumiun ja Muskan sekä Tiukun ja Mimin muistoista.

Tää on ajalta elokuu 2013:

tykkään helvetisti niistä nousuista, mut laskut on perseestä

Huomannut tuon lauseen olevan totisinta totta muussakin yhteydessä kuin lentokoneella matkustamisessa. Toinen kuukaus ilman mielipidelääkkeitäni alkoi.. (suosittelen syvästi lopettamaan vahvan, pitkäaikaisen lääkityksen juuri sillä väärällä tavalla: kuin seinään) No, eipä tarvitse turhia nappeja napsia ja vieroitusoireiden pahimman vaiheen jälkeen osaa jo ehkä nauttia siitä, että tuntee taas. Tuntee kaiken ja ne huiput ja syvänteet löytyy jälleen. Mut... onko tää nyt sit tässä? Jaa-a.

Jumalauta miulla on ikävä Muskaa.

Heinäkuun loppu oli hieno: Hermoromahdus ja pari päivää myöhemmin hieman hajottavampi romahdus (seuraavana päivänä synttärit, jee....) että joo, miä lähin Mikkeliin kotia. Vihdoin.

Savonlinnassa vietettiin Pyhän Olavinpäivää ja minä ajoin Mikkeliin piiloon.
"Millon tuut takas?" "ööö... MOIKKA!"
Kyl miä luulin, etten jaksais siellä pitkään. Olin kuitenkin liimaantunu tälle kadulle aika hyvin. Mut hermot, pää, keho, mieli.. kaikki miussa halus pois, piiloon, pakoon, levätä. harmi vaan ettei omaa päätään pääse oikein pakoon. No, viikon siellä olin, lojuin uuden leluni kanssa sohvalla (sain tabletin, jee) ja söin ja söin ja söin ja söin... Teki gutaa.

Sitten hieman sekavissa fiiliksissä takaisin. Hups.

Pari viime viikkoa on ollu aika ihmeellisiä. Enkä tiiä onks niillä siis mitään suurempaa merkitystä loppujen lopuks, mut ainakin ne herätti miua hieman.. kai? En tiiä meenkö lupailemaan liikoja. Ja nimenomaan itselleni en halua luvata oikein mitään nykyään, koska en jaksa enää pettyä, hävetä. Yks pahimmista on myös kuulla läheisiltään täysin samaa saarnaa mitä hokee itselleen joka vitun päivä, kyllä minä jumalauta tiedän. Mutta tosiaan... En oo ihan varma, mut taisin kans käyä psyykkeeni tuolla puolen tuossa pariin otteeseen. Tai siis sykkoosissaha me kaikki täälä ollaan. Hurrja paikka, ainakin miule. Opinkohan miä mistään oikeesti mitään? Tuleekohan miusta ikinä mitään? Oonko miä tällä hetkellä yhtään mitään? Onko tää nyt vaan yks näitä paljon nähtyjä uusia alkuja tai yrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan jo etukäteen? Miä en voi tietää ellen uskalla törkeesti mennä vaan ja kokeilla. Sittehä sen näkee saako pettyä itteensä ja aiheuttaa turhaa vaivaa kaikille jälleen ja jääkö mätänemään.
Pelottaa vaan yrittää.

Kävin vaa'alla. Se näytti, jotain semmosta mitä se ei oo näyttäny ainakaan viiteen kuukauteen. Paino ei ollu tippunu. Helpottavaa, etten ainakaan ihan vielä kuihdu pois. Joka ikinen kerta ( tästä oon saattanut hieman valehdella ystävälle tai parille, koska totuus aiheuttaa vaan... paskaa) aiemmin kun oon vaa'alle astunu tuona aikana, niin se on näyttäny vähempää kuin aiemmin. Miä oikeesti syön. Ainakin neljänä päivänä viikosta. Ja syön muuten nytkin! Kana-fetasalaattia nomnom kelpais varmaa teillekki, mut ette saa. Eikä tääkää pien painonpudotusvahinko olis mikää ongelma ellei minuu vituttais kuulla sitä: "Heliii... siä oot taas laihtunu, mikset siä syö, NYT SYÖT" ....minähän rakastan ruokaa.

Tänään soitin vihdoin virallisia puheluita ja kävin hoitaa asioita hieman eteenpäin. Kappas vaan, eipä ahdista niin paljoa tänään. Stressaa joo, mut ei ahdista. Niin paljoa. Kiitos sen, että minuu hieman potkittiin ylös suosta niin.... Maanantaina olis tarkoitus, että tästä tytöstä tulis taas virallisesti opiskelija! Miä haluun ne miun valmistujaiset. Tahdon valmistua. Ainoa asia, joka minuu estää on minä ite. Naurettavaa... Mutta totta. Voipi olla piiiiikkasen vaikee päästä rytmiin kiinni ja erottaa arkipäivä viikonlopusta.. Taino erottaa päivä yöstä ihan ensimmäisenä ehehehhee..hee...

Pitää muistella miten elämä meni ennen kuin... alko menemää päin vittua. Mut eiköhän se tästä. vittu miä inhoon tuota kliseetä. Anyway, palaan asiaan sitten sitten sitten niin. Niin. Kun on jotain sisältöö elämässa. Hei, huomaaks kukaan et nyt en jaksa enää todellakaa avautua elämästäni tai keskittyä tähän? Teitähän siis alunperinkin kiinnosti ku kilo paskaa, eiks vaa. Noei. Maniasta depressioon ja toisin päin ja päin toisin ja kerran vielä. Miusta tuli nyt liian suuruuden hullu haaveilija, et lähen suurentelee maailmaa ja ihmisiä tällä voimalla! Palaan astialle.

ADIOS AMIGOS

Ja nykyhetki:Oppiiko Heli mitään virheistään? Oppii, mutta miten paljon ja miten kauan virhe pitää toistaa tai miten kauan oppimisessa kestää on suhteellista. Siis elämä on kyl hämmentävää. Katotaan mitä huominen tuo tullessaan. En tiedä onko mulla mitään odotettavaa huomiselta.. tai edes elämältä. On ollut vähän syvät ja synkät vedet tänään.